Kettu jahti Loh'mäessä 1.1. 18

            Kettujahtia Lohimäellä.

Isäni kuljetti Makkosen linja-autoa Iisalmi-Pielavesi-Saarela ja oli ostanut narttu ajokoiran Hula nimeltään. Hula täytti Suomenajokoiran rotupiirteet, vain selkä manttelissa oli kihararaa, eikä koiralla ollut papereita .

Tätini aviomies Antero Korhonen oli Kennelmiehiä, hän lupasi järjestää Hulalle paperit, isäni ei sellaisista välittänyt ja paperit jäi järjestämättä. Serkkuni opettaja Liisa Korhosen ensimmäinen työpaikka oli Kuusamossa, jossa oli paljon jäniksiä, Antero järjesti isän vapaapäivien ajaksi jahtiretken Kuusamoon, ja saalista riippui riu'ussa noin puolitusinaa. Paikalliset metsästäjät olivat kyselleet: Onko metsoja näkynyt? Ja olivat kyselleet ajaako koiranne poroja? Hula ei ollut poroista välittänyt, samoin kuin paikalliset eivät välittäneet jäniksistä, ehkä paikkakunnalla inhottiin jäniksen syöntiä, kuten on Pohjanmaalla. Hula ei ollut mikään ajovalio, se saattoi haukkuen ajaa pariviikkoisia jäniksen jälkiä. Jäniksiä oli vähän Lapinlahdella 50-luvulla, kettuja sitäkin runsaammin. Siihen oli syynä kettujen rauhoitus, niiden kanta oli romahtanut, Myllyahosssa asunut Topi Korhonen oli metsästänyt kettuja lippusiimalla, liekö kettujen rauhoituksen syy ollut, että hän muutti asumaan kirkonkylälle? 30-luvulla. Seurakunnan palveluksessa kävi kanttori, 60-luvulla jonka intohimona oli kettujen pyynti, kun kettujen määrä väheni kanttori siirtyi uusille erämaille. Alkuun kuljin metsällä veljeni Matin mukana, riistankantajan virassa kantaen reppua, 16 vuoden iässä sain metsästyskortin ja isä osti vielä Sako-merkkisen pienoiskiväärin. En oppinut koskaan kivääriampujan taitoa, minusta tuli haulikkoampuja, setäni Antin opastuksella: ”Kun jänis alakaa huiskia haalikon tähtäimessä, nii pittää laakasta!”.

Pyssynkantooikeuden lienen saanut v.1955? Ja pienoiskiväärillä sain vain teeren ja sorsan, kuljin myöhäsyksyllä Humalapuron niityn yläpäässä kun iso sorsaparvi pelmahti lentoon, yksi räpiköi puron ylitse, puro oli siinäkohtaa leveä, otin ohuesta koivusta tukea ja ammuin, sorsa ui pensaaseen piiloon, minä kiersin sahin kautta toiselle rannalle, en löytänyt lintua, kiersin takaisin, ilta pimeni, kokeilin matkimista rääkäisin sorsaa matkien ja heti näkyi puron toisella puolen uiva lintu tulossa minua kohden, odotin, kun sorsa oli rannassa ammuin sitä ylhäältä alas, tähtäämättä, vain arviolta piipun vartta pitkin.

Siihen kellahti, eikä siitä muita reikiä löytynyt, olikohan kyseessä ”pullasorsa?”. Teeriä oli tuolloin paljon, Väisälän metsät oli kaskikoivikoita ja syksyisin teeret kävivät urpuja syömässä, menin parhaaksi katsomaani paikkaan vahtimaan isonkoivun juurelle, yhtenä aamuna koirasteeri lensi juuri sen koivunlatvaan, jouduin ampumaan suoraan ylös, kuulin ”napsashduksen kun luoti osui” lintuun, se nousi siivilleen, kuuntelin, ja eikös kuulunut miten se laskeutui koivuun Ukonalangossa, juoksin kotiin, vaihdoin aseeni Tikkakosken haulikkoon, ja laskeuduin suoraan niillemain josta olin kuullut koivuun laskeutumisen, pienen etsiskelyn jälkeen teeri löytyi kuolleena maasta oli pudonnut vielä kiveen alastullessaan, sain kehoituksen siirtyä haulikko mieheksi.

Nukuimme veljeni Matin kanssa pienessa ”pohjakammarissa”, laitettiin herätyskello sängynvierelle herättämään aamunhämärässä, herättäjä oli yleensä Lyyti-täti jonka kuulimme sanovan: ”Hula haakkuu Ahvennusmäessä”

Ihmeteteltiin: Eikö herätyskello soinut? Äitti vakuutti: ”Kello soe mutta aatelin antaa poekiin muata raahassa. Kerran taas aamulla Hulan haukahtelu kuului Pitkästämäestä, Lohimäen suunnalta, kuljettiin Toimi Mikkosen pihan kautta, ja heti aidantakana Matti näki ketun puikahtavan aidan raosta pakoon, Hula kintereillään. Matti jäi vahtimaan siihen, minä jatkoin polkua Lohimäelle päin, aina pelkäsin että ammun jonkun punaisen koiran kettuna, Hulan haukunta kuului jo kaukaa Lohimäen takaa, minä nousin polkua myöten jo pelloille, vasemmalla näkyi Koistisen Väinön ja Elsan talo, mäenpäällä vanhantalon rakennuksia.

Siinä, kettu seisoi edessäni!  Ei ollut epäselvää mikä otus oli kyseessä, kettu ”syti syrjälaakkoo” ohittaen minua, ampua sohaisin ohitse yksipiippuisella Tikkakosken haulikolla, huusin Matille varoituksen: ”Tiältä tulloo”, eikä kestänyt kauan kun Matin haulikko pamahti ja päälle huuto: ”Kuatu!”. Kettu oli juossut sen aidassa olevan aukon kautta. Kettu reppuun ja jatkettiin retkeä Lohimäelle päin, pieni lampi on mäenjuurella, Loh'lampi, vielä pienempi Kivilampea jonka on vain parin hehtaarin kokoinen, tämä vaikutti enemmän suohaudalta, Alangon Anni oli kertonut poikansa Kaukon onkivan lammesta ruutanoita. Kohtasimme Loh'mäen Puavon, joka muisti aina kohdatessamme sanoa: ”Kuv' vielä oes kaks' Puavoo lissee nii oes valamiit paskahuussin jalat!”. Lohimäen Paavo oli kuullut tutultaan: ”Suurensuon niityllä kettu hyppii ja pyyvystää hiiriä, jos käävään vielä siellä? jätetää kettu meejän pihhaa nii ee tarvihe kanneksia”. Kuljettiin talon kautta, taloa ei ollut kunnostettu mitenkään Loh'Novan jälkeen, vain Alangon Jouko lienee purkanut jotain ja koonnut omaan taloonsa mäen kupeelle? Vietiin ketttu kammarin uunin pellille, ulkona oli myös vanha emäntä Hilma, hänelle Paavo ilmoitti minne lähdettiin. Käytiin retki vielä Suurellasuolla Janne Räsäsen autiolla saakka, mitään ajoa Hula ei saanut aikaan, ja noustiin takaisin mäelle, ihan peltojen jo näkyessä Lohimäen Paavo ilmoitti:”Tuossa se o harvinaene niinipuu, en tiijä muuvalla niitä kasvavan”

Puu seisoi kaskiaholla, sunnilleen samankokoinen kuin kotonani pihassa oleva tuomi, olin kuullut ”vennännii luokin olevan kevyt ja paras”, isäni kertoi venäjällä kasvatettavan puu luokin muotoon. Niinpä tutkin puuta, keräsin sen sen mustuneita marjoja mukaani. Eräretretkestä jäi molemmille hienot muistot, Matti oli tietysti onnellinen kettu saaliistaan, minä taas uuden kasvin bongaamisesta.

Tuohityöt. 5.12.-17

Elämäni puu!

Tykkylunta talvisessa metsässä.

Ainoa tuohityö kodissani oli Jauhokopsa pituutta 30 sm, leveyttä 25 sm ja korkeutta noin 30 sm, päissä kuusenoksasta taivutetut rivat, jotka oli kiinnitettu rautalangalla, oli ”Ukki Puavon tekemä”. Äitini kertoi ”Nova Ukin tehneen pieniä virsuja hänen lapsena ollessaan”.

Onkireissulla Humalalammelle meitä oli iso seurue. Veekarin pojat Ahti ja Tapio Kesti, Aarne ja Martti Haataisia, Matti veljeni ja minä. Käveltiin maantietä Ale Kanulaisen pihaan, siitä kinttupolkua kilometri Humalamäen sivua lammelle. Vain Ahdlla oli pieni kalakontti, tuohet päältä valkeaksi maalattu, kateellinen mielenlaatuni iski tuohon kapistukseen, ”Sellainen on minunkin saatava!”

Tätini Elma näperteli pieniä koristevirsuja ja ruusukkeita, minulla oli linkkari taskussa noin 7:n vuotiaasta, nirhasin kerran linkkarin avulla tuohisärmiä jonkinverran ja aloin tehdä kalakonttia, siitä alkoi tulla vasu, ei löytynyt kotoa apua, isäni muisti Suurellasuolla asuneen Janne Räsäsen olleen taitava ”käyrien puukontuppien tekijä, jossa tupen loppu meni aivan ohkaiseksi naruksi.” Innostus lopahti ja tuohet jouti sytyiksi hellaan. Lammakkeen (Jurkkolan) niityllä taas nirhasin pitkän tuohisärmän ja tein siitä Tuohitorven, aikani opeteltuani opin trumpetinsoittajan tekniikan, ja töräyttelin kumeita möräyksiä, myös kotikylällä ja menin esittelemään tätini pihaan, ovesta syöksyi Mari Pihakumpu: ”Sinäkö se olittii? Luultiin että sonni on jostae karannu!” Satuin töräyttelemään metsuri Väinö Heikkisen kuullen (kuuro), Hän kysäisi: ”Mitenkä sinä otit puusta tuon tueh'suikaleen?” Ilmoitin, että linkkuveitsen avulla, Väinö alkoi opastaa: ”Kev'väällä ee tarvii puukkoo, tueh' lähtöö naahana vetämällä, kuv'vua alun tekköö puukon kanssa”

Kerroin isälleni Väinön ohjeesta:”Hemmo-Ukki olj tueh'katto urakoehtija, se irrotti tuohia niihi rovellaa ollessa, niin korkeelta ku yletti, tueh' irtoo iha romahtamalla ku vähä avittaa, Hemmon urakoenti loppu, kun isännät ee ennee antaneet kerätä maeltaa koevuista tuohia”.

Muistin Väinön ohjeen seuraava keväänä ja menin kotini kaskiahoille, tuohi nauha irtosi tosiaan ”vetämällä sopivassa kulmassa”, koivun kiertäminen aiheutti huimauskohtauksen, kun vielä oli katsottava ylöspäin, miten tuohi repeää, joissain kohdissa linkkarilla oli avitettava. Pian oli 25-30 metrisiä suikaleita käärittävä sommeloille. Jälkeä eivät faneerimiehet ilolla katsele, koivunkaarna kehittää uuden tuohen, mutta puu ei kelpaa vaneeriksi.

Sitten vaan kalakontin tekoon, tuohinauhat sopivanpitkiksi ja silmävaraisesti leveys, sitten kutomaan, pohjakudos ja miten eteenpäin? Vasua alkoi tulla, pyykkipojat piti kudosta kasassa, tuohinauhat alkaa kiertyä rullalle, isästä ei ollut apuun, eikä äidistä. Satuin nostamaan kudoslevyä nurkista, ”heureka”, vinokudos oli siinä, aloin tohestaa innokkaasti nurkkia, onnistui! Olin huolimaton se kostautui, päätin tehdä ”veskan” äidille, yläreunan jätin pykälille reuna ei mennyt tasaiseksi, yhteen kohtaan tuli korkeampi pykälä. Maitoja kuskannut (Pitkä) Lassi Ruotsalainen, pistäytyi paluumatkallaan meillä ja ”töppäyksen kanssa” opasti: ”Puavo, oot'tehny tiällä pohjanurkassa virhee, se on kostaatunu tiällä ylläällä”(Lauri poltti piippua, ja töpeksi sarjana. Ukkolan Akun vitsi: ”tehhä töppäyksen kanssa!”) Äitini ylpeili veskallaan, kauppa reissuillaan, minä kärsin vieläkin nähdessäni tekeleen. Kalakontin teko olikin sitten jo lastenleikkiä, luulin, kunnes tuli kielen lopetus, rototyyppi lienee vieläkin Väisälän navetan vintillä? Miksi käännös ei kontinkielessä onnistunut, sen ratkaisin päättelemällä ”töppäyksen kanssa”, oli kuljetettava ylimääräistä särmää kielenreunassa, se toimi siteenä kun käännös tapahtui, Väinö Heikkinen tiesi senkin! Sanoi: Siinä lopetuksessa on oltava yljmiäränen särmä mukana!” Myönsin, ja huomasin kokemuksesta! Virsuja tein muutamia, Löttöjä isäni kertoi Ukki-Hemmon käyttäneen kaskeamisessa: Se poloki palavia risuja tiukempaa, kun sen lötöt olj' tulessa, se juoks' kastelemmaa ne vesj'kapassa, jota myö Antin kanssa raahattiin kaskella!”.Viimeisen kalakontin tein tilauksesta Aatu sedälleni, hänellä oli mielessään perfomanssi:”Kum'minä lähen ruokatunnille minä otan tämän kontin ja levittelen ev'väät toesten katellessa ihmeessää!”(Aatu oli silloin TVH:n tiehöylän kuskina) Osulan myyjä-tyttö oli ihastunut äitini rujoon veskaan, tilasi samanlaisen, puodissa myyjänä ollut Kalle-eno lienee kavaltanut henkilöllisyyteni? Tytön kauniit silmät sai minut suostumaan, valmistin veskan ”viimmetten päälle”, ja tuohiin oli muodostunut luonnostaan kaunis punertava väri, kielsin, ostajaa maalaamasta tai lakkaamasta veskaa, Hän lupasi, ja maksoi 20mk. Nyt, 50 v. Jälkeenpäin harmittaa, mikä mesta jäi käyttämättä?Olisinhan voinut esittää,”lisä toimitusta”, Tuohinen sormus, tai virsut?

Naapurin mies Kalevi Ollikainen pyysi virsuja ja puukontupen, puukontuppea en tehnyt vain ”Liippatupen”, Kalevi uhkasi mennä Lampiinsalmen lavalle, noilla varusteilla, minä pysyin poissa. Kalevi oli saanut tansseissa odottamaansa huomiota, poliisit oli varustuksen nähtyään, huomauttaneet: ”Puukkoa ei saa olla yleisellä paikalla”, Kalevi oli näyttänyt puutapin, poliisit olivat hyväksyneet nauraen Kalevin esityksen.
Kaivaessani ojia Yrjö Mykkäselle Ollikkala Iivolanniemi N:9. Näin tuvan seinällä Tuohityön! Se oli neliönmuotoinen metri kertaa metri, siitä syntyi idea tehdä samanlainen, mutta kuvion kanssa. Saatuani käyttööni verosihteeri Veikko Korhosen tuohisommelot, työ kävi nopeasti, olinhan pohtinut asiaa 25 vuotta, En ole työhöni tyytyväinen.

Suomen Turkuun siirryttyäni, kadulla maleksiessa, huomasin näyteikkunassa sievät virsut, malli oli luxusta Kiukonmäkeläiseen malliin verraten, virsun ”kaato:ssa” oli ylimääräinen särmä, joka sai virsuun hienostuneen sävyn! Taisin leikata paperista suikaleet, ja huomasin noinkin kudotun onnistuvan? Kesälomalla tein niitä tuohesta, Turun Linnan Kansantieteellisellä Osastolla riippui seinällä Lötöt, esitteellä:Lapin? kunnasta (TL) suosta löytyneiden jäännösten mukaan valmistetut jalkineet, joita on käytetty kaskenpoltossa! Koetin painaa mieleeni Lötön rakennetta, ja aloin valmistaa niitä, ”nehän ovat niin nopesti tehtävissä” naapurin Taavetin eräs slougan kuului: ”Tulj' löttö-tuohee lähtö”, eli kiire lähtö!

Minä olisin joutunut pakenemaan avojaloin, niin hitaasti työni eteni, kävin uudestaan Linnassa, vain Löttöjä silmin valokuvaamassa, muistan kuulleeni valvojien tirskuntaa 'Lienee jotain tärkeääkin katsottavaa?' Tärkeää minulle, sain sillä käynnillä oppia sen verran että lötöt valmistui. Löttö tehdään kolmesta särmästä, kaksi lyhempää ovat ”pohjallisia”, pitimmällä kudotaan varpaille ja päkiälle kärki, sitten alkaa ”varren teko”, jätetään vaaksan mittainen lenkki pujotetaan pitkää särmää ”pohjan” lävitse kutoen, lenkki aina pohjan toisellekin puolelle, kantapään jälkeen, jalka löttöön ja vitsaksella lenkeistä lävitse, nilkan ympäri sitoen

Sain merestä syksyllä 2000? pari 3 kg haukea, menetin, 2 viehettä, avovesi lainehti 50 merin päässä, laitoin hauet kuivumaan, sain kaksi kapakalaa, oli taas seuraavana syksynä tavanomaiset Keskiaikaiset Markkinat, menin ”vain katselemaan”,

Löttöset jalassa, tuohilippis päässä, SA:n vaalea ”peltipaita” yllä, helma vyön päällä, ja kantaen olalla kapakalojani,(oma luomukseni Savolaisesta markkina miehestä) Ulkomaalaisen näköinen mies kuvasi minua, ja kohdattuani Valmetin tj.”Vilipin” (Frilander), Hän nauroi ääneen olemukselleni, Frilander ilmoitti ensi esittelyssään,'liikanimen johtuvan hänen kierosta persoonastaan'. Esitin vaihtokauppaa, kuten Savolaisen kuului toimia Keskiaikaan, vain yksi korunmyyjä, kiinnostui: ”Saanko tutkia niitä”, kävi nuuhkimassa jailmoitti:”Ei ne haise!”. Ei haisseet, unohtui kuitenkin pariksi kuukaudeksi, ja kun ajattelin tehdä Lipeäkalaa, mustat ötökät oli syöneet niistä lihan./Puakki

        

.