Kettu jahti Loh'mäessä 1.1. 18

            Kettujahtia Lohimäellä.

Isäni kuljetti Makkosen linja-autoa Iisalmi-Pielavesi-Saarela ja oli ostanut narttu ajokoiran Hula nimeltään. Hula täytti Suomenajokoiran rotupiirteet, vain selkä manttelissa oli kihararaa, eikä koiralla ollut papereita .

Tätini aviomies Antero Korhonen oli Kennelmiehiä, hän lupasi järjestää Hulalle paperit, isäni ei sellaisista välittänyt ja paperit jäi järjestämättä. Serkkuni opettaja Liisa Korhosen ensimmäinen työpaikka oli Kuusamossa, jossa oli paljon jäniksiä, Antero järjesti isän vapaapäivien ajaksi jahtiretken Kuusamoon, ja saalista riippui riu'ussa noin puolitusinaa. Paikalliset metsästäjät olivat kyselleet: Onko metsoja näkynyt? Ja olivat kyselleet ajaako koiranne poroja? Hula ei ollut poroista välittänyt, samoin kuin paikalliset eivät välittäneet jäniksistä, ehkä paikkakunnalla inhottiin jäniksen syöntiä, kuten on Pohjanmaalla. Hula ei ollut mikään ajovalio, se saattoi haukkuen ajaa pariviikkoisia jäniksen jälkiä. Jäniksiä oli vähän Lapinlahdella 50-luvulla, kettuja sitäkin runsaammin. Siihen oli syynä kettujen rauhoitus, niiden kanta oli romahtanut, Myllyahosssa asunut Topi Korhonen oli metsästänyt kettuja lippusiimalla, liekö kettujen rauhoituksen syy ollut, että hän muutti asumaan kirkonkylälle? 30-luvulla. Seurakunnan palveluksessa kävi kanttori, 60-luvulla jonka intohimona oli kettujen pyynti, kun kettujen määrä väheni kanttori siirtyi uusille erämaille. Alkuun kuljin metsällä veljeni Matin mukana, riistankantajan virassa kantaen reppua, 16 vuoden iässä sain metsästyskortin ja isä osti vielä Sako-merkkisen pienoiskiväärin. En oppinut koskaan kivääriampujan taitoa, minusta tuli haulikkoampuja, setäni Antin opastuksella: ”Kun jänis alakaa huiskia haalikon tähtäimessä, nii pittää laakasta!”.

Pyssynkantooikeuden lienen saanut v.1955? Ja pienoiskiväärillä sain vain teeren ja sorsan, kuljin myöhäsyksyllä Humalapuron niityn yläpäässä kun iso sorsaparvi pelmahti lentoon, yksi räpiköi puron ylitse, puro oli siinäkohtaa leveä, otin ohuesta koivusta tukea ja ammuin, sorsa ui pensaaseen piiloon, minä kiersin sahin kautta toiselle rannalle, en löytänyt lintua, kiersin takaisin, ilta pimeni, kokeilin matkimista rääkäisin sorsaa matkien ja heti näkyi puron toisella puolen uiva lintu tulossa minua kohden, odotin, kun sorsa oli rannassa ammuin sitä ylhäältä alas, tähtäämättä, vain arviolta piipun vartta pitkin.

Siihen kellahti, eikä siitä muita reikiä löytynyt, olikohan kyseessä ”pullasorsa?”. Teeriä oli tuolloin paljon, Väisälän metsät oli kaskikoivikoita ja syksyisin teeret kävivät urpuja syömässä, menin parhaaksi katsomaani paikkaan vahtimaan isonkoivun juurelle, yhtenä aamuna koirasteeri lensi juuri sen koivunlatvaan, jouduin ampumaan suoraan ylös, kuulin ”napsashduksen kun luoti osui” lintuun, se nousi siivilleen, kuuntelin, ja eikös kuulunut miten se laskeutui koivuun Ukonalangossa, juoksin kotiin, vaihdoin aseeni Tikkakosken haulikkoon, ja laskeuduin suoraan niillemain josta olin kuullut koivuun laskeutumisen, pienen etsiskelyn jälkeen teeri löytyi kuolleena maasta oli pudonnut vielä kiveen alastullessaan, sain kehoituksen siirtyä haulikko mieheksi.

Nukuimme veljeni Matin kanssa pienessa ”pohjakammarissa”, laitettiin herätyskello sängynvierelle herättämään aamunhämärässä, herättäjä oli yleensä Lyyti-täti jonka kuulimme sanovan: ”Hula haakkuu Ahvennusmäessä”

Ihmeteteltiin: Eikö herätyskello soinut? Äitti vakuutti: ”Kello soe mutta aatelin antaa poekiin muata raahassa. Kerran taas aamulla Hulan haukahtelu kuului Pitkästämäestä, Lohimäen suunnalta, kuljettiin Toimi Mikkosen pihan kautta, ja heti aidantakana Matti näki ketun puikahtavan aidan raosta pakoon, Hula kintereillään. Matti jäi vahtimaan siihen, minä jatkoin polkua Lohimäelle päin, aina pelkäsin että ammun jonkun punaisen koiran kettuna, Hulan haukunta kuului jo kaukaa Lohimäen takaa, minä nousin polkua myöten jo pelloille, vasemmalla näkyi Koistisen Väinön ja Elsan talo, mäenpäällä vanhantalon rakennuksia.

Siinä, kettu seisoi edessäni!  Ei ollut epäselvää mikä otus oli kyseessä, kettu ”syti syrjälaakkoo” ohittaen minua, ampua sohaisin ohitse yksipiippuisella Tikkakosken haulikolla, huusin Matille varoituksen: ”Tiältä tulloo”, eikä kestänyt kauan kun Matin haulikko pamahti ja päälle huuto: ”Kuatu!”. Kettu oli juossut sen aidassa olevan aukon kautta. Kettu reppuun ja jatkettiin retkeä Lohimäelle päin, pieni lampi on mäenjuurella, Loh'lampi, vielä pienempi Kivilampea jonka on vain parin hehtaarin kokoinen, tämä vaikutti enemmän suohaudalta, Alangon Anni oli kertonut poikansa Kaukon onkivan lammesta ruutanoita. Kohtasimme Loh'mäen Puavon, joka muisti aina kohdatessamme sanoa: ”Kuv' vielä oes kaks' Puavoo lissee nii oes valamiit paskahuussin jalat!”. Lohimäen Paavo oli kuullut tutultaan: ”Suurensuon niityllä kettu hyppii ja pyyvystää hiiriä, jos käävään vielä siellä? jätetää kettu meejän pihhaa nii ee tarvihe kanneksia”. Kuljettiin talon kautta, taloa ei ollut kunnostettu mitenkään Loh'Novan jälkeen, vain Alangon Jouko lienee purkanut jotain ja koonnut omaan taloonsa mäen kupeelle? Vietiin ketttu kammarin uunin pellille, ulkona oli myös vanha emäntä Hilma, hänelle Paavo ilmoitti minne lähdettiin. Käytiin retki vielä Suurellasuolla Janne Räsäsen autiolla saakka, mitään ajoa Hula ei saanut aikaan, ja noustiin takaisin mäelle, ihan peltojen jo näkyessä Lohimäen Paavo ilmoitti:”Tuossa se o harvinaene niinipuu, en tiijä muuvalla niitä kasvavan”

Puu seisoi kaskiaholla, sunnilleen samankokoinen kuin kotonani pihassa oleva tuomi, olin kuullut ”vennännii luokin olevan kevyt ja paras”, isäni kertoi venäjällä kasvatettavan puu luokin muotoon. Niinpä tutkin puuta, keräsin sen sen mustuneita marjoja mukaani. Eräretretkestä jäi molemmille hienot muistot, Matti oli tietysti onnellinen kettu saaliistaan, minä taas uuden kasvin bongaamisesta.